lauantai 11. helmikuuta 2012

Camino de Santiago – matka suoraan sydämeen


Pitkäaikainen haave. Luin ensimmäisen kerran suositusta pyhiinvaellusreitistä Camino de Santiagosta artikkelin noin kymmenen vuotta sitten, ja liekki syttyi saman tien. Asia jäi pitkäksi aikaa unohduksiin, nousten aina välillä esille. Viimeisin sysäys oli Paulo Coelhon Pyhiinvaellus-kirjan lukeminen ja siitä syntynyt keskustelu serkkuni kanssa, jolla sattui yllättäen olemaan sama haave. Keväällä 2011 lennot oli jo varattu ja mieli alkoi valmistautua syksyn koitokseen.


Luvassa reppuelämää....

203 kilometriä, yhdeksän päivää, tuskaa, kyyneleitä, iloa, onnea ja elämyksiä. Vaellus oli upea, aivan uniikki kokemus, jota on hyvin vaikea pukea sanoiksi. Liikkeellä ollaan melko perusasioiden kanssa: rinkassa ei ole mitään ylimääräistä, aamuhämärissä lähdetään liikkeelle ja toivotaan, että illaksi löytyy paikka johon päänsä kallistaa, makuupaikoissa taistellaan suihkuvuoroista ja tungetaan korvatulppia korviin, jottei tarvitsisi kuunnella naapurin kuorsausta. Mutta kun matkalla on vain repun ja itsensä kanssa on tunnelmakin aivan poikkeuksellinen.


Yksin oot sinä ihminen, yksin keskellä kaiken....

Camino-oppaissa kehotetaan pohtimaan ennen vaelluksen alkua onko matkan tarkoitus pyhiinvaellus vai vaellusloma. Itselleni oli selvää, että en ole varsinaisella pyhiinvaelluksella, sillä en ole millään lailla uskonnollinen ihminen. Olin siis vaelluslomalainen, joka kylläkin matkan edetessä hämmentyi vahvasta henkisestä kokemuksesta.

Matkaa leimasivat erilaiset kohtaamiset luonnon, eläinten, muiden vaeltajien ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Kaikki tiivistyy keltaisiin nuoliin, jotka opastavat vaeltajat läpi Caminon. On aivan käsittämätöntä minkälaisen turvallisuuden tunteen tiehen tai puuhun maalattu nuoli voi antaa. Pilkkopimeässä, keskellä tuntematonta metsääkin vaeltaja tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi.


Tuttu ja turvallinen

Maisemat vaellusreitin varrella olivat vaihtelevia ja henkeäsalpaavan upeita. Auringonnousut vuoristossa, eukalyptyspuiden tuoksu ja viileät laaksonpohjat säilyvät mielessä vielä pitkään. Joka-aamuinen kukon kiekuminen, hämähäkkien paksut seitit ja pelloilla laiduntavat lehmät eivät myöskään unohdu. Eivät myöskään mielenkiintoiset ihmiset, joista muodostui merkittävä osa vaellusta.

Matkaan käy…


Olimme saapuneet vaelluksen alkua edeltävänä iltana Ponferradaan ja majoittuneet kunnalliseen albergueen eli majataloon. Ilta meni ihmetellessä vaeltajan elämää, ja nukkuminen n. 50 tuntemattoman ihmisen kanssa samassa huoneessa huolestutti kevyesti. Alberguen pihalla oli Jouko Tyyrin muistolaatta. Tyyri oli suomalainen pyhiinvaeltaja, jonka Camino ja samalla maanpäällinen vaellus päättyi Ponferradaan. Meidän Caminomme alkoi samasta paikasta.  


Ponferradan albergue, ja siitä se sitten lähti...

Ensimmäinen vaelluspäivämme alkoi aamuhämärissä, yllättävänkin hyvin nukutun yön jälkeen. Camino imaisi mukaansa heti alusta lähtien ja keltainen nuoli johdatti meitä eteenpäin. Hola ja Buen Camino -huudot tulivat tutuiksi heti alkumatkasta. Vielä eilen oudoilta tuntuneet ihmiset alkoivat tuntua tutuilta.

Rytmi säilyi samana päivästä toiseen; aamuhämärissä liikkeelle, iltapäivällä alberguen etsintä, illalla pyhiinvaeltajan illallinen kylällä ja yhdeksältä unten maille. Jokaiseen päivään kuuluu toinen toistaan upeampia maisemia, itsensä ylittämistä, uusia oivalluksia ja uusia tuttavuuksia.

 Matkalla nähtyjä maisemia on vaikea kuvailla. Herkän henkeäsalpaava ei riitä kuvaamaan parhaita hetkiä, mutta antaa ehkä hieman suuntaa tunteelle. Kuinka pieneksi ihminen voikaan tuntea itsensä vuoren huipulla, pilvien yläpuolella, auringon noustessa. Ja kuinka hyvältä pienenä olo voikaan tuntua.


Upea aamun sarastus Laguna de Castillossa

Muutaman vaelluspäivän jälkeen matkaan tulee aivan uusi ulottuvuus: kaamea tuska. Jalat eivät ole tottuneet kävelemään useita tunteja päivässä ja alkavat sanoa työsopimusta irti. Kummasti ihminen kuitenkin kestää kun päättää kestää. Välillä on pakko huutaa ääneen tuskasta, mutta eteenpäin vaan mennään.

Tunnelma muuttuu


Caminon ainutlaatuinen tunnelma alkaa muuttua Sarriasta lähtien.  Arvokas pyhiinvaellusreitti  muuttuu turistikohteeksi. Eläkeläisiä tuodaan bussilasteittain kävelemään viimeiset sata kilometriä. Se on matka, joka täytyy vähintään kävellä saadakseen pyhiinvaellustodistuksen.  Edes tavaroita ei tarvitse kantaa itse, matkatoimisto hoitaa sen. Tulee väkisinkin paha mieli, mikä oikeus näillä turisteille on tulla matkailemaan polulle, jota minä olen vaeltanut jo viikon ja kärsinyt helvetin tuskia? Nämä itsekkäät ja pikkumaiset ajatukset tunkevat väkisin päähän vaikka miten yritän saada niitä pois mielestäni.  


Niin monta kuin on erilaista kulkijaa, niin monta on myös erilaista syytä lähteä Caminolle.

Toiseksi viimeisenä iltana tapaamme valloittavat Sylvian ja Nickyn. Heidän tarinansa on Caminoa parhaimmillaan. Nicky on eteläafrikkalainen nuori arkkitehti ja Sylvia vanha hollantilainen eläkeläinen. Tämä epäsuhtainen pari on tavannut jo monta sataa kilometriä sitten ja löytänyt heti yhteisen sävelen.  Illan aikana alkaa valjeta mistä Caminossa on kyse: ei kävelemisestä, vaan kohtaamisista erilaisten ja erikoisten ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden kanssa et välttämättä olisi missään tekemisissä ”oikeassa” elämässä.  Jostain syystä pala on kurkussa koko illan.

Santiagoon


Viimeinen vaelluspäivä on täynnä tuskaa ja haikeutta. Sivistyksen pariin saapuminen tuntuu jotenkin kovalta ja oudolta. Viimeiset kaksikymmentä kilometriä menevät kuitenkin siivillä, vaikkakin hammasta purren. Jalat eivät meinaa enää mahtua kenkiin.


These boots are made for walking....

Vihdoin Santiagon portti alkaa häämöttää, kaaren alta kuuluu säkkipillimusiikkia. Otamme pakolliset valokuvat portin alta, ja sen jälkeen tulee itku. En jaksa pohtia miksi itken, mutta tuntuu hyvältä itkeä kunnolla. Olo on haikea, mutta samalla helpottunut. Aamulla ei tarvitse enää tunkea turvonneita jalkoja pölyisiin vaelluskenkiin, ei tarvitse kuunnella tuntemattomien ihmisten kuorsausta, eikä tarvitse ihmetellä mihin aikaan saa aamun ensimmäisen kahvin.  

Luomme pikavilkaisun Santiagon katedraaliin ja menemme suorinta tietä pyhiinvaellustoimistoon. Siellä on jo tutunnäköistä porukkaa jonottamassa pyhiinvaellustodistusta. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen istumme toimiston pihalla todistukset kainalossa ja otamme vielä viimeiset kuvat matkakumppaneista.  On aika sanoa hyvästi Caminolle.


Tres Signoras, Minna ja Pia vihdoin perillä Santiagossa.

We did it. Yksi matka on päättynyt, toinen jatkuu. Buen Camino!


1 kommentti:

  1. Kiitos tämänpäiväisestä kertomuksestasi ja vinkeistä Pyhille Poluille

    VastaaPoista